Sain lähestulkoon sydärin siellä mun ihme nettideittisivustollani! Klikkailin siinä sitten hajamielisenä ihan perstuntumalta siellä täällä, kunhan vain selailin eri ukkojen jättämiä ilmoituksia, enkä sen enempää ajatellut mitään. Ne thumbnail kuvat on aika pieniä, ei niistä kauheasti heti ekaks näe, et miltä joku ihminen tosissaan näyttää. Yks tyyppi näytti jotenkin kivalta ja klikkasin sen ilmoitukseen. Ihan mukavalta näytti kuva, en sen paremmin katsonut ja rupesin sit vaan silmäilemään sen kirjoittamaa tekstiä. Ja sitten jysähti! Tajusin et se oli vittu saatana mun lapseni isän ilmoitus!!!!! Mulle tuli helvetillinen kiire pois sieltä sivulta! Sitten tajusin et se näkee kuka sen sivulla on käynyt ja näkee että se olin minä ja takuulla tunnistaa myös mun kuvan. olin hätäpäissäni loggautunut jo uloskin koko palvelusta. PIti äkkiä logata sisään, etsiä sen ilmoitus uudelleen pikavauhtia ja käydä sikanopeesti estämässä sen pääsy mun profiiliin kokonaan. Nyt toivon että se ei näy et mä olen käynyt siellä. Tai sit pitää poistaa koko vitun oma ilmoitus tai jotain.

Ihan hirveetä. Mä pelkään sitä ihmistä edelleen tosi paljon. Se on arvaamaton, tai ainakin silloin joskus oli. En mä tiedä minkälainen ihminen se on nykyään. Enkä mä edes tiennyt että se asuu Suomessa taas. Enhän mä tiedä siitä mitään, en ole kuullu koko äijästä vuosikausiin. Apua! Mä en ole mitenkään valmis siihen, että se nyt jostain yhtäkkiä tulisi tähän mun ja lapsen elämään uudelleen. Enkä tiedä miten se vaikuttaisi lapseen.

Huhhuh! Kylmä hiki on nyt ja kädet hakkaa. Jos vielä röökaisin niin nyt kyllä vetäisin pari tupakkia ihan putkeen.

Olen tässä tarkastellut pitkän tauon jälkeen Blogistanian tarjontaa ja hämmästykseni on suuren suuri, kun tajusin miten helvetisti nykyään on tyyliblogeja! Ei jaksa käsittää! Ehkä tämä sitten vain on niitä asioita, joista mun pitäis nyt tajuta et musta on tullut vanha. Kakarat bloggaa just sellaisista vaatteista ja tyylistä kun tuli itsekin käytettyä.. Tai no, mä olen sellanen puoliks kasari ja puoliks ysäri, tai siis se aktiivinen nuoruus tuli vietettyä jotenkin kummassakin. Vai kertooko tää siitä, että mä vaan olin nuori tosi pitkän aikakauden.

Ei mulla ole aikaa funtsia mitään tyylijuttuja, eikä kyllä rahaakaan. Ja jos totta puhutaan niin ei kyllä kiinnostakaan.

Ja osoittaakseni miten epäluotettava ämmä olen, niin teenkin heti jotain täysin päinvastaista kuin mitä juuri äsken sanoin, eli teen kassimeemin! Tämän olen huomannut ainakin Katan ja Minhin toteuttaneen aikaisemmin.

Kassin virkaa toimittaa aivan kamalattoman hirveä, kaikkien rehjukassien äiti ja isoäiti, nimittäin oranssi-mustakukertava Marimekon kassialmamallinen ihme noitapussi, jonka olen vuosia sitten saanut joltain lahjaksi. Kassi on hantaakeistaan täysin rispaantunut, samaten pohjasta. Selkeitä reikiä ei ole vielä siunaantunut.

Sisälmys:

- avainnippu (oman kodin, ikikodin, pyörän, duunin ja entisen kodin avaimet (en nimittäin ole vieläkään muistanut palauttaa ed. vuokranantajalle vanhan luukkuni avaimia... ))

- punakantinen viiden vuoden kalenteri/päiväkirja

- nolo ilmainen opiskelijakalenteri

- lapsen koulun reissuvihko

- ituhippikaupan hamppuhuulivoide

- nettipankin tunnusläpyskä

- pinnejä

- sokos-hotellin kuulakärkikynä

- joku käsivoide

- ihana punainen nahkalompakko (lapsen valitsema)

- käsidesi

- nahkahansikkaat (löysin aikanaan rokkiluolan takahuoneesta)

- autonavaimet

- musta, sisältä vaaleanpunainen pillulta näyttävä meikkipussi (sisällä: söhryyntyneitä pumpulipuikkoja, kynsiviila, pikkupeili, 3 huulipunaa (yves rocher, Sante ja YSL), sikahyvä Max Factorin ripsari, joku violetti rajausväri, 2 huulikiiltoa)

- kangasnenäliina

- paperinenäliinoja ja eri kahviloiden lautasliinoja, ruttuisia

- erään henkilön gradu

- paksu luentolehtiö

- jumalattomasti prujuja

- erään tutkimuslaitoksen julkaisusarjasta B viisi kappaletta julkaisuja

- avattu purkkapussi

- Aku Ankan taskukirja nro 351 (lasta varten)

- jotain kassinpohjaröhnää

Pitäis ottaa kyllä kuva siitä itse kassista, koska on se niin ruma! Nyt ei vain ole mitään valokuvauskojetta saapuvilla. Ylläripylläri se on rikki.

Sain joltain vastauksen treffi-ilmooni. 72-vuotias äijänkäppänä jostain Keski-Pohjanmaalta oli minusta kiinnostunut ja toivoi että lähtisin hänen kalakaverikseen... Sanokaa sitten vaikka nirsoksi, mutta en kyllä nyt aio mitään treffejä virittelemään.

Olen vajonnut todella A.L.A.S.!! Työkaverin yllytyksestä laitoin ilmoituksen nettideittisivustolle... Tästä ei kyllä tule yhtään mitään, eikä seuraa mitään hyvää. Parisen vuotta sitten kokeilin samaa ja silloin tulokset olivat surkuhupaisia, oikeastaan koomisia.

Jos oikeasti nettitreffipalvelun kautta löytyy joku kumppani mulle, niin tarjoan kaikille Essolla pienen kahvin ja munkkirinkilän!

Hei rakas päiväkirja!

Anteeksi etten ole kirjoittanut aikoihin. Selitys: Ei ole aikaa!!! En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hyvä sen vuoksi että siitä tietää minun voivan tosi hyvin, ainakin siis johonkin parin vuoden takaiseen verrattuna, koska ei ole kaameaa tarvetta tunkea ulos kaikkea kuonaa sisältäni. Huono ehkä sen vuoksi, että enhän minä nyt ole aivan niin selvillä vesillä vielä kuin haluaisin olla.

Kesä meni töissätöissätöissätöissä... Mulla ei ole kesästä -09 muuta sanottavaa kuin että olin töissä ja kärsin sen vuoksi, että lapseni joutui olemaan päiväkodissa. Se tuntui järjettömän pahalta. Kyllä sitä itse tietty nyt mitä vain jaksaa, mut lapselle haluaisi tarjota lomaa, etenkin kun hän aloitti koulutiensä tänä syksynä. Sen verran mulle kertyi vähiä lomapäiviä, että kävin hänen kanssaan Tukholmassa minilomalla sukuloimassa. Se olikin meidän kahden ensimmäinen yhteinen loma ikinä, ja lapsen ensimmäinen ulkomaanmatka koskaan (ellei sitä lasketa että hän aikanaan muutti äidin vatsassa Englannista Suomeen).

Tuntuu että kaikki asiat mun elämässä ovat muuttuneet niin paljon, etten mä edes tiedä miten voisin niitä kuvata. Samalla mä tajuan, että kaikki on edelleenkin vielä todella kesken. No mut milloinka ihminen olisi valmis!? Minä vain tällaisena pershäröisenä ilmeisesti jotenkin loputtomasti haaveilen jostain ikuisesta tyvenestä, tilasta joka muka olisi joskus saavutettavissa.

Tällä hetkellä jatkan samassa duunipaikassa osa-aikaisena, teen vain kaksi päivää viikossa. Loppuaika olisi tarkoitus käyttää opiskeluun. Käytännössä hommista ei vain tahdo tulla mitään. Ajan käsittämätön pirstoutuminen vie resursseja aivan samalla tavoin kuin aina ennenkin. Sitä paitsi hirmuisen vaikea säätää pää uudelleen työkuvioiden jälkeen taas omiin opintoihin, etenkin kun mun työ ei ole edes mitään suorittavaa työtä, jossa aivot saisivat olla tyhjäkäynnillä, vaan strategiatasolla pähkäilyä ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamista vaativaa aivotyötä. Olen täysin lopussa sillä saralla, myönnän. Osittain luulen sen johtuvan taas kerran siitä että vaadin itseltäni hieman liikaa. Kuvittelen kai edelleenkin että ne siellä edellyttävät minun olevan joku ihme guru, vaikka hyvin ymmärrän ettei kukaan kuolevainen ole sen kummoisempi kuin toinenkaan ja että ihan palikoita siinäkin talossa on töissä isolla palkalla ja törkeää mokailua sattuu kenelle tahansa. (katsokaa vaikka pääministeriämme....)

Ihmissuhdesaralla olen pudonnut jonkinlaiseen täydelliseen tyhjiöön. Ei ole mitään, ei ketään. Ei ihastumista, ei mitään. Olen kuin joku vanutäytteinen pötkylä. Omituinen kielikuva, tiedän, mutta sellaiselta musta tuntuu. Lääkitystäni on itse asiassa laskettu, joten mistään sellaisesta ei ole kyse, mutta silti tuntuu kuin mulla ei oikein olisi tällä hetkellä tunteita, tai siis että niitä ei olisi ollut lainkaan viimeisen n. viiden kuukauden aikana. Mun elämä on jotenkin tasapaksua, paksua puuroa, hitaasti liikkuvaa ja raskasta liikkeissään. Sellaista laavaa, jonka piipitoisuus on niin korkea, että sen viskositeetti on alhainen ja tulikuumanakin se valuu vain hyvin hitaasti hitaasti eteenpäin. Paitsi etten minä ole kuuma. Olen korkeintaan kädenlämpöinen. En ehkä saisi edes pullataikinaa nousemaan. Tuntuu etten ole mitään.

Lapselle olen kaikki. Rakastan lastani niin paljon. Ja olen niin loputtoman surullinen ja pahoillani niistä vuosista kun olin liian masentunut ja liian sekaisin, kaikki ne oman lapseni varhaisimmat vuodet olen kadottanut. Lapsen opettaja kehui minulle sitä ihanaa pikkuista. Käytti ainakin seuraavia attribuutteja: luova, iloinen, innokas, tunnollinen, kiltti, herkkä ja ajattelevainen. Sitten se on luokan paras lukemaan ja jostain syystä myös laskemaan. Mä olen enemmän kuin iloinen. Lapsi viihtyy koulussa, paitsi että siellä on kuulemma tylsää, mutta silloin hän omien sanojensa mukaan miettii omia juttujaan, eli uppoutuu omaan mielikuvitusmaailmaansa tapansa mukaan. Olen iloinen että tämä syksy on koulun osalta alkanut niin hyvin. Yksi huoli vähemmän.

Oma seuraelämä siis täysin pysähdyksissä, mutta jotenkin mä silti olen onnistunut saamaan itseni sitten toisten ihmisten suhdesotkujen keskelle. Mun yksi ystävä on nyt asunut luonani lapsensa kanssa yli kuukauden. Niillä on tavallista rumempi ero menossa. Olen sitten toiminut jonkin sortin epävirallisena turvakotina. Se tavallinen tarina: äijä on ollut vuosia masentunut, väkivaltainen, kieltäytynyt hoidosta, jättänyt kaiken vastuun naiselle, joka on jaksanutjaksanutjaksanut, ja vihdoin kun ei oikein enää jaksa ja on alkanut laittaa jotain rajoja, alkanut vaatia aikuiselta äijältäkin jotain vastuuta, äijä ottaa ja napsahtaa, hakkaa paskat pihalle vaimosta ja lapsesta ja ajaa ulos kodista. Poliisia ja ambulanssia tarvittiin. Sitten alkoikin se raastava terrori nykyteknologiaa käyttäen, päivässä jopa satoja uhkaavia, solvaavia, kiristäviä, manipuloivia tekstareita ja puheluita, joiden sanoma on vain jotain "saatanan lehmä" jne. Samaa tavaraa sähköpostin täydeltä. Käsittämättömän epäkypsää käytöstä mieheltä, joka on jo lähellä neljääkymmentä. En tajua.

Olen yrittänyt olla ystäväni tukena. Olen hoitanut hänenkin lastaan omani ohella kun hän on ollut liian rikki tehdäkseen mitään. Aamuisin vien omani kouluun ja sen toisen hoitoon. Sitten menen töihin ja annan ystävälleni tilaa olla rauhassa kotonani, jotta saisi koottua itsensä. Iltaisin laitan ruoat lapsille ja panen nukkumaan. Toisaalta, tämä ystävä on aina välillä ollut enemmän kuin avuksi! Monet kerrat olen tullut töistä kotiin niin, että hän on siivonnut ja laittanut kodin siistiksi, pari kertaa jopa lämmin ruoka odottanut. Mä en ole ikinä saanut kokea sellaista luksusta! Mä olen aina joutunut tekemään aivan kaiken yksin, en pysty tajuamaan tilannetta, että taloudessa olisi toinenkin aikuinen, joka oikeasti tekee jotain! Se helpottaa kaikkea niin käsittämättömän paljon, ja taas kerran tämän asian ymmärtäminen saa mut itkemään, koska se on jotain mitä mulla ei ole koskaan ollut.

Aika harvoin vaivun enää itsesääliin, mutta kyllä niitäkin hetkiä tulee. Tajuan että vanhenen, että rapistun ja ränsistyn, vanhenen vuodessa varmaan kaksi ihan vain sen vuoksi, että elämäni on niin stressaavaa ja kuluttavaa. Olen nykyisin jo miten kuten terve, siis psyykkisesti, mutta samalla tajuan kuinka saatanan erilainen ja valovuosien päässä olen kaikista näine piirteineni ja vaatimuksineni.

Kesällä tapahtui jotain tärkeää, tuli yhtäkkiä mieleen. Sami muutti pois, lähti Saksaan. Helvetin hyvä. Tuntuu kuin tämän kaupungin auran väri olisi puhdistunut hänen lähtönsä jälkeen. En jaksa enkä halua ajatella enää koko ihmistä. Ainakaan toistaiseksi. Ehkä sitten joskus kun on kulunut tarpeeksi aikaa, voin antaa hänellekin anteeksi kaiken sen paskan mitä minulle teki, mutta toistaiseksi en halua edes kuulla mitään.

Toinen asia liittyen ihmissuhteisiin on se, että Ystäväni ja minun välillä on tapahtunut jotain peruuttamatonta. Luulen että minä olen muuttunut liikaa. Päässyt eteenpäin, tekisi mieleni sanoa, ellei se kuulostaisi niin omahyväiseltä. Meillä on ollut hirvittäviä riitoja, jotka on sitten sovittu ja pyydetty anteeksi, tai näin olen luullut, koska myöhemmin hän pettääkin minut kertomalla, ettei olekaan antanut anteeksi, että hänellä on edelleen jotain kaunaa minua kohtaan. Olen loukattu ja tunnen etten voi luottaa häneen. Yhdellä kertaa asiat puhutaan halki ja kaikki selviää, minulla on helpompi olla ja olen iloinen, myöhemmin hän kuitenkin käyttäytyy etäisesti, jopa ilkeästi minua kohtaan, välttelee, on omituinen ja kun lopulta arasti kysyn että mistä kiikastaa, saankin selville että koko tämän ajan hän on edelleen minulle vihainen, hautoo jotain mielessään, muttei kuitenkaan suostu siitä puhumaan. En jaksa sellaista, en halua kantaa vastuuta siitä että mitä ihmettä sen ihmisen sisällä tapahtuu. En jaksa veivata hänen ja kumppaninsa iänikuisia ongelmia, jotka ovat pysyneet täsmälleen samoina jo vuosia. Mulla on tällä hetkellä työ, opinnot ja pieni poika, yritän vain jaksaa hoitaa välttämättömät asiat, en tarvitse mitään ylimääräistä sontaa häneltä, etenkään jos hän käyttäytyy noin epäluotettavasti.

Lisäksi hän on aloittanut sivusuhteen oman parisuhteensa oheen. En halua kuunnella miten ihanaa seksiä heillä on tai muutenkaan tietää miten ihana tämä joku uusi tyyppi onkaan. Tuntuu kuin naamaani hierottaisiin kaikkea sitä mitä omasta elämästäni niin leimallisesti puuttuu. Mulla ei ole mitään. Ei kai ole koskaan ollutkaan. Se sattuu. En halua joutua kuuntelemaan Ystävältäni sitä rakastumisen ja onnen huumaa, jota omalle kohdalleni ei koskaan ole osunut. Sellaisen puhelun jälkeen kurkussani on iso pala ja lapsen nukkumaanmenon jälkeen itken salaa suruani ja onnettomuuttani. Säälin itseäni ja surkeata tuuriani ihmissuhteissa.

Kaamean sekava kirjoitus. Nyt pitää kuitenkin pitää tauko.

Enpä ole aikoihin päivitellyt tätä blogia. Se on varmaan niin, että kun asiat menevät suht mukavasti, niin ei ole tarvetta suoltaa kaikkea roskaa johonkin virtuaalipöytälaatikkoon. Oikeastaan tuo äskeisen lauseen luonnehdinta asioiden tilasta on pahasti alamitoitettu, koska oikeasti mun mielestä tällä hetkellä kaikki menee ihan mielettömän hienosti! 

Mulla on pro-seminaarityö siinä määrin hyvin hallussa, että uskon sen olevan valmis kahden viikon päästä, kun pitää luovuttaa se opponentille. En tosin ole vielä aloittanutkaan kirjoittamista, mutta tilastodataa ja erilaisia diagrammeja olen väkertänyt sen verran paljon, että saan tarvittavan tekstin polkaistua suht helposti siihen ympärille. Kokonaisuudessaan tekeleen ei tarvitse olla kuin joku parikymmensivuinen, joten kai mä sen parissa päivässä (ja yössä...) kirjoitan kun kerran aineisto ja lähteet on kunnossa. Enhän mä nyt mitään saa tehtyä kuin juuri ja juuri deadlinea nuollen.

Uusin, ja tärkein, syy opiskelumotivaatiolle tuli eilen puhelimitse: mut valittiin unelmieni duuniin!! Hain siihen työhön sormet ja varpaat ristissä, pääsin haastatteluun, joka mielestäni meni vielä hyvin, ja jossa mulle tuli entistä kovemmin olo, että tänne mä haluuuuuuuuuuun töihin, ja eilen iltapäivällä ne päästivät mut tästä odotuksen piinasta soittamalla ja tiedustelemalla, että olisinko kenties edelleen kiinnostunut tästä ko. paikasta. Ai että olenko!?! Aloin hihkua ilosta ja itkeä yhtä aikaa, ja sit tietty aloin panikoida et nyt ne ei ota mua koska oon niin seko ja tunnehörhö. Mut kyllä ne nyt vain olivat sitä mieltä, että mä olen tasan sitä mitä tarvitsevat! Enkä mä edes valehdellu tai feikannu mitään haastattelussa, vaan olin ihan rennosti oma itseni, koska mä olen niin väsynyt kaikkeen paskaan. Joten, myönsin että cv on kovasti sekava ja repaleinen, ja että aika höyrypäiseltähän se mun aikuisuuden ensivuosikymmen näyttää ainakin ansioluetteloa kun tutkailee, mutta että nythän mä olen rauhoittunut ja turvallisuushakuinen äiti-ihminen, joka vain haluaa tylsän työn, joka tapahtuu virka-aikana, että palkka tulee kerran kuussa ja että iltaisin voi olla kotona lapsen kanssa. Nih!

Sanoin myös ansioluettelossa oleviin ihan selkeisiin mustiin aukkoihin, että aina ei ole mennyt ihan niin hyvin, ja että paha masennus on välillä tehnyt elosta raskasta. En mä siihen mitään kattavaa mielenterveyshistoriaa alkanut selvittää, mutta kuittasin tosiaan vain lyhykäisesti, että välillä on ollut elämässäni vaikeampia vaiheita, mutta että nyt asiat ovat hyvin.

Alustavasti on nyt myös jo sovittu, että teen niille gradun, jonka kimppuun toivoakseni pääsen ensi syksynä. Ja mulle maksetaan siitä! Tsiisus! Ei tällasta munkkia vaan voi olla olemassa! Koko ajan edelleen ihan epätodellinen olo, pelottaa että kohta joku alasin tippuu päähän tai jotain muuta yhtä älytöntä tai sarjakuvista tuttua tapahtuu. Että multa löytyykin joku hirveä fyysinen sairaus nyt kun pääkoppa rupee olemaan edes jossain määrin hallussa. Saan kuulla että mulla on joku vakava harvinainen tauti ja vajaa vuosi elinaikaa. Yritän olla ajattelematta noita uhkakuvia, mut pelottaa silti, koska mikään vastoinkäyminen tai koettelemus, jonka olen aiemmin kohdannut ei mitenkään estä mahdollista tulevaa onnettomuutta. Ei ole mitään lupausta, että koska olen selvinnyt kauheasta paskasta, että tulevaisuudessa olisi muka jotankin helpompaa.

Mitä tästä opimme? Pitää nauttia siitä mitä nyt on, olla kiitollinen tästä hetkestä ja näistä asioista juuri nyt.

Mistä olen tänään ollut iloinen? Sain auttaa ystävääni muutossa ja tukea häntä vaikeassa erossa. Sain tehtyä jokusen tunnin hommia yo:lla vaikka viikonloppuinen yrjötauti edelleen hieman nipisteli vatsassa. Löysin kaupan alelaarista punalappuisen maustamattoman lihaköntsän, joka syödään huomenna lapsen kanssa. Minulla on vielä vähän yli 10 € rahaa jäljellä ennen lapsilisäpäivää, joten pärjätään lapsen kanssa. Sujahdin kivasti yksiin housuihin, joiden vetska ei viime kuussa mennyt kiiinni. Säilytin malttini ja mielenrauhani puhuessani äitini kanssa puhelimessa, vaikka hän oli ihan yhtä itsekeskeinen ja kusipäinen kuin aina ennenkin. Koin myötätuntoa häntä kohtaan. Viimeisenä iloisena asiana olkoon se, että pääsen huomenna yhdelle iltaluennolle, koska kaverini tulee muksunsa kanssa meille pariks tunniks mun lasta kaitsemaan. Mahtavaa!

Toivotan kaikille muillekin ihmisille yhtä hyvää fiilistä!

Oonkohan mä tyhmä vai hullu, vai ihanko tyhmä JA hullu, koska otin sitten TAAS toisten ihmisten jälkikasvua tänne meille yökylään. Nyt ei oo kyseessä mikään vaippaikäinen, vaan mun muksun kaveri, mut jotenkin alan ihmetellä et mitä täällä meillä oikein tapahtuu kun viikon sisään on toinen kakara yön yli hoidossa! No, tämä kyllä vielä 'kostetaan'! Lykkään omani sinne hoitoon heti ensikäänteessä ja menen kuuntelemaan jonnekin huonomaineiseen paikkaan heviä ja juomaan kaljaa.

Teen tällä hetkellä oman mittapuuni mukaan aivan hulluna hommia. Yliopistolla istuin tänäänkin aamukasista asti neljään asti. Onnistuin ruttaamaan kasaan yhden isohkon raportin sekä samaan yhden kurssin isotöisen nettitehtävän edes vähän valmiimmaksi. Ahdistusta aiheuttaa se, että tajusin ensi viikolla olevan oman syntymäpäiväni lisäksi meidän laitoksen harjoittelupaikkojen hakuaikojen deadlinet, joten jos oikeasti mielin kesäksi oman alani duuneihin, niin jossain välissä on vain ihan välttämättömyyspakko kehittää hakemus ja asiallinen cv.

Mä tiedän nyt, et en tule selviämään näistä opiskeluista ilman lääkkeitä. Mut yritän itselleni vakuuttaa, et on ihan okei syödä rauhoittavia et pystyy tekee hommansa. Kyl sen nyt pitäis olla parempi kuin se, et kiduttaa aivojaan kauheilla paniikki- ja ahdistuskohtauksilla. Se tie ei tosiaan ole mikään askel kohti paranemista. Omia aivojaan pitää säästää sellaiselta stressiltä, ettei se kroonistu pahemmaksi kuin muuten olisikaan. Toinen vaihtoehto olis vaan lähteä pois ja mennä lähimpään baariin vetää kaks tuoppia naamariin ja rauhoittumaan, mutten mä käsitä et miten se ratkaisu muka olisi millään lailla järkevämpi. Miksi silti monissa piireissä kaljan juominen ahistukseen on jotenkin hyväksyttävämpi keino kuin sairauteen määrättyjen lääkkeiden syöminen? Vittu tän maan yleinen kulttuuri mielenterveyteen on kyllä syvältä!

Kakarat huutaa jotain. Pitää mennä ruokkimaan niitä ja sit vissiin syöttämäänkin.

Kauhee ahdistus kuun lopussa häämöttävän syntymäpäivän vuoksi. Vittu mä olen vanha!! Ja edelleenkin joku säälittävä ylioppilas ja jossain vuokrakämpässä lämmittelen nuudeleita. Aaaaarrrrhhhg! Pää repeää ja aivot räjähtää.

Toisaalta, koen olevani suht vapaa, vaikka mulla paljon vastuuta lapsesta onkin.

Viikonloppu meni omaa ja kaverin lasta hyysätessä. Autoin kaveria ottamalla sen mukelon yökylään. Hyvin meni, mut hitosti hommaa semmosesta kaksvuotiaasta on! Mitään opiskeluhommia en pystynyt tekemään ja nyt on sit kaikki rästissä. Väsyttää ja ahdistaa. Jostain revittävä nyt voimia parin raportin kirjoittamiseen. Huoh!

Sain proffalta kehuja! Se sanoi et mun esitelmä oli todella hyvä! Nyt oon saanut itselleni niin mielettömän annoksen positiivista voimaa ja onnistumisen kokemusta, että tällä pärjään pitkälle! Tänäänkin ihan tohkeissani tein yhtä toiseen kurssiin liittyvää tehtävää kotosalla, kun mulla ei ollut luentoja. Ja vielä etukäteen, koska deadline on vasta joskus ensi viikon loppupuolella! Hihhei!

En edes suunnilleen tiennyt että mun sisällä on jossain näin paljon energiaa. Kai sen nyt vähitellen huomaa, kun ei mene kaikkia voimia jonkun alkoholistin hyysäämiseen ja kuluttavan suhteen pohtimiseen. Niin helvetin paljon mä olen voimiani laittanut siihen mieheen! Koska rakastin ja jaksoin toivoa. Kyllä mä vieläkin rakastan, mutta ehkä sitten olen vähän realistisempi, sekä myöskin tajuan, että minullakin on oikeus saada joskus jotain, ja ettei minua saa käyttää sylkykuppina vaikka miten olisi toisella paha olo.

Pelkään että se käy täällä taas lukemassa ja sitten saan jälleen silmät ja suut täyteen paskaa. Viimeksi uhkaili mua kunnianloukkaussyytteellä, joka on tietenkin täysin absurdia. Hän vain koki, että olen loukannut hänen kunniaansa, kun täällä anonyymissa blogissa kirjoitan jostain anonyymista tyypistä. Hmm hmm.. No, kyllä mulla muutenkin usein on ollut lähes kafkamaisia fiiliksiä sen kanssa keskustellessani.

Yksi helmi oli, kun haukkui mua objektiivisuuden puutteesta kun yritin kertoa miten koen asioita. Pilkkasi mua, etten minä ole objektiivinen, vaikka niin kuvittelenkin. Olin ihan sanaton ensin, koska enhän mä mitään sellaista ole väittänytkään. Kerroin sen sitten sille, sanoin että en tietenkään ole objektiivinen, vaan päinvastoin hyvin subjektiivinen, kerronhan omista tarpeistani ja kokemuksistani tässä meidän suhteessa. Tähän se sitten sanoi sen kuolemattoman lauseen: "Sä olet just noin kiero ämmä, että piilotat oman objektiivisuutesi tuon näennäisen subjektiivisuuden alle!".

Mitäs tuohon sitten enää voi sanoa? Logiikka oli ainakin lentänyt ulos ikkunasta jo kauan sitten, joten mihinkään argumentointiin oli ilmeisen turhaa ruveta. Kai mä sitten vain sanoi jotain et vai niin, josta se tietenkin provosoitui. Mistäpä se nyt ei provosoituisi? No, provosoitukoon nyt sitten ihan keskenään ja saakoon niitä raivareita ihan itsensä kanssa. Mulla on mennyt kuppi nurin sen järkyttävän huonon käytöksen kanssa.

Luulen että sen suhteen aikana kokemani pelko on nyt nousemassa jostain esiin. Olen niin viime aikoihin asti kieltänyt koko pelon olemassa olon. Enhän mä nyt olisi voinut olla suhteessa, jossa mun täytyy pelätä! Enhän?! Joten ratkaisuna on ollut pelon kieltäminen, piilottaminen ja sublimointi johonkin muuhun. Nyt olen joutunut myöntämään itselleni, että minä todellakin pelkäsin Samia, jatkuvasti. Pelkäsin sen uhkaavuutta, arvaamattomuutta, aggressiivisuutta, hyökkäävyyttä ja väkivaltaisuutta. Pelkäsin sen reaktioita, joten olin aina varpaillani. Hävetti. Enhän minä nyt voisi jälleen olla suhteessa, jossa olen niin alistetussa asemassa, en taas, en lapsen isän jälkeen.

Oli hirveää myöntää itselleen, että minä olen jälleen päätynyt yhteen väkivaltaisen alkoholistin kanssa, jonka tunne-elämä on hyvin kehittymätöntä. Mun lapsenikin käsittelee nykyisin omia tunteitaan paremmin kuin se aikuinen mies.

Kyllä mä siitä ihmisestä edelleenkin välitän. Ihan hirveästi. Oikeasti toivon myöskin, että hän olisi onnellinen ja saisi elämänsä järjestykseen, ja että voisimme olla ystäviä. En kyllä tiedä onnistuuko se, sillä mustavalkoisten ihmisten on vaikea olla ystäviä. Joko tai, kaikki tai ei mitään. Niin se mulle huusi puhelimessa.

Miten mä nyt tästä aloin kirjoittaa. Piti vain kertoa, että olen niin onnellinen kaikesta mitä mulle tapahtuu tuolla akatemian suunnalla. Minusta on vielä johonkin!

Päivän kruunasi että sain Minhiltä kortin katkolta. Se tuntui hyvältä ja ilahdutti. Rakastan kaikkia ystäviäni.

Olen vihainen ja surullinen. Kaikki vuosien työ yrittää toipua ja parantua, enkä vieläkään ole tämän ehjempi. Olen vihainen ettei minulla ollut koskaan lapsuudessa yhtä ainoata ihmistä, joka olisi kuunnellut ja antanut hellyyttä. Joillakin voi olla kylmiä vanhempia korvaamassa vaikka isovanhemmat tai joku muu sukulainen. Mulla on ollut kyllä isovanhempia, mutta ne olivat pelottavia ja ymmärtämättömiä. Kansakoulun opettaja -isovanhemmat vaativat kuuliaisuutta, siveää käytöstä ja nöyryyttä. Piti istua kauniisti sohvalla ja hymyillä, kun isoisä, ylin auktoriteetti, puhui.

Toiset isovanhemmat olivat sellaisia vanhan kansan maalaisia. Siellä haisi navetalta ja oli vain ulkohuussi. Ne olivat ryppyisiä, haisevia ja kovaäänisiä. Pelkäsin jotenkin, en tiennyt ettei kova ääni tarkoittanut pahaa tai hyökkäävyyttä. Korostivat aina sitkeyttä ja vahvuutta, heikko ei saanut olla. Yritin sitten olla vahva ja sitkeä.

Kotona ei kuunneltu, eikä isovanhemmistakaan ollut tälle tytölle turvasatamaa. Olisipa ollut lapsuudessa ja nuoruudessa edes yksi luotettava aikuinen ihminen. Uskon että se olisi kohdallani korjannut paljon.

Nykyään puhutaan paljon siitä, ettei nuorilla ole ketään aikuista kenelle puhua. Tiedän mitä sillä tarkoitetaan. Mielenterveyspalvelut vain pullistelevat, kun entistä häiriintyneemmät nuoret tarvitsevat apua. Resursseja ei vain ole tarpeeksi, joten käytännössä se tarkoittaa sitä, että hoitoa saavat vain entistä huonommassa jamassa olevat. Ne jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisivat saaneet hoitoa, eivät nykyään ole 'tarpeeksi' sairaita hoidon piiriin. Vielä.

Viikonloppu oli pitkä, pitkästyttävä, puuduttava, tylsä ja ahdistava. Olin henkisesti jotenkin aivan lopussa, enkä tahtonut millään jaksaa lapsen kanssa. Lapsi tietenkin reagoi tähän olemalla kahta vaativampi ja hankalampi. Enpä enää muistanutkaan kuinka kamala oloni voi joskus olla. Toisaalta hyvä huomata kuinka on pitkään voinut hyvin, koska tuon ahdistuneen olon on jo ehtinyt lähes unohtaa.

Nurkkaan ajettu olo varmaan johtui osittain siitä, että mulla on huomenna yksi suhteellisen tärkeä esitys, jota en ollut saanut aloitetuksi ajoissa. Mietin sitä varmaan enemmän tai vähemmän koko ajan jossain taka-alalla. En pysty vieläkään oikein hallitsemaan tekemättömien asioiden aiheuttamaa ahdistusta. Jos joku juttu painaa päälle, niin en kykene sulkemaan sitä pois siihen asti, että voin sen tehdä. Viikonloppunakin tiesin koko ajan, etten kykene lapsen kotona ollessa esitelmän tekemiseen keskittymään, joten en voi muuta kuin odottaa maanantaita ja päiväkotia.

Olen nyt tehnyt tämän päivän aikana tätä esitelmää viimeiset neljä tuntia, ja pikkuhiljaa alkaa näyttää valmiilta. Vielä pitäisi hakata kasaan kaksi sivua lyhennelmää, joka pitäisi sitten lähettää etukäteen vielä tänään sähköpostilla proffalle. Arvostaakohan professori yöllä lähetettyä tiivistelmää? (NOT!)

'Ystävystyin' naamakirjassa pikkuserkkuni kanssa ja tämän seurauksena vaivuin syvälle itseinhoon ja huonommuudentunteeseen. Pikkuserkku on mua nuorempi, mutta sillä on jo kaksi(!!!) FM-tutkintoa, mies ja lapsi, sekä toinen lapsi tuloillaan. Sitten se on vielä kaunis ja hoikka. Hajosin jotenkin aivan täysin. Hävettää. Yritän olla vertaamatta, mutten oikein onnistu. Tuntuu kurjalta.